Tää on nyt se "mistä kaikki alkoi" postaus. Oikeesti aika perinteinen setti: isä on omistanu kameran siitä asti ku muistan ja sitä kautta oon päässy tutustumaan tähän taiteen lajiin huomaten, et mulla on tähän ihan silmääkin. Muut huomas sen myös ja pyysi mua kuvaamaan erilaisia tapahtumia. Samalla kun osasin avata suuni oikeissa tilanteissa harrastukseni suhteen mun taidot kehitty ja pääsin opettelemaan uutta. Tätä ennen kuitenkin kirjoteltiin teiniaikoina blogia ystävän kanssa ja raahattiin (tai mä taisin raahata meitä) ties mihin kuvaamaan sitä kuuluisaa kontenttia blogipostauksiin. Influencer jo vuodesta 2014. Kiitos ja anteeks Fanni.
Sain isän vanhan Pentaxin kameran ennen teini-ikää. Kuvaamisesta tuli oma juttu jo varhain ja kamera kulki usein mukana. Ensimmäinen käännekohta tän homman suhteen oli Maata Näkyvissä -festarit kymmenen vuotta sitten. Kuvasin yleisön puolelta silloin artisteja ja näin ammattikuvaajat paineaidan toisella puolella. Sillon tähän hommaan sytty joku oma kipinä, sellanen, että tonne puolelle tätä paineaitaa tähtään.
"Se oli sellasta sulle luonteenomaista asioihin tarttumista"
Lukioikäisenä ostin oman kameran. Lähdin ekaa kertaa yksin Helsinkiin tiettyyn kameraliikkeeseen hankkiin ekaa ihan omaa järjestelmäkameraa. Se tunne oli oikeesti huikee. Enkä todellakaan tienny, että se olis startti vuosien päähän ammattivalokuvaajaks. Aikasemmin mainitsemani festarit läheni taas loppuvuodesta ja päätin hakea kuvaustiimiin mukaan. Ja mä pääsin. Kuvaaminen oli eufoorista. Kolleegat, joita on vuosia kattonu ylöspäin kehu mun jälkeä ja silmää tähän hommaan. Itseluottamus kasvo ja seuraavana vuonna sama homma uusiks. Välissä eka palkallinen asiakastyö, sitten ekat hääkuvaukset, ystävien valmistujaiskuvat ja useita tapahtumakuvauksia. Homma rullas. Pari faktaa piti äidiltä tarkistaa tätä muisteloa varten : "Kuvasit pari vuotta festareita ja kohta olitkin vetämässä koko mediatiimiä tapahtumassa. Se oli sellasta sulle luonteenomaista asioihin tarttumista."
Perustin oman yritykseni vuonna 2017, kun olin 19-vuotias. Aikasemmin mainituilla festareille oli ystävän isoveli myös töissä, jonka kanssa käytiin keskustelua yrityksen perustamisesta ja valokuvaamisesta. Hän on yks niistä ihmisistä, jotka inspiroi koko hommaan ja joka auttoi perustamaan koko yrityksen, kannusti tekemään omaan juttua ja omalla tavalla. Kiitos siis hänelle tsempeistä.
Vaihtelevasti mietin onko tää duuni se millä haluan tuoda itelleni leivän pöytään vielä joku päivä. Vuosi vuodelta homma kasvoi, mutta pidin sen maltillisesti sivutoimisena. Töitä tuli puskaradion kautta ja kun mainitsi oikeissa paikoissa oikeeseen aikaan harrastuksesta, saikin jakaa omia yhteystietoja valokuvaajana tutun tutuille. Takaraivossa kuitenkin kyti aina se kysymys, että jos olisinkin kokopäivänen valokuvaaja. Mitä se oikein vaatii? Onko musta yrittäjäks? Oonko tarpeeks hyvä? Vaikka pyörittelin näitä hyvin usein päässäni, hautasin ne myös samaa tahtia ajatuksen "en halua tehdä luovasta asiasta pakkopullaa" kanssa.
"Aattelin sillon, et elän mun unelmaa ja tavallaan elinkin"
Tein vuosia myyntitöitä jotka luisti ja joissa koin olevani kohtalaisen hyvä. Samalla pyöritin astetta isommin omaa yritystä, jolle olin koronavuosien aikana kerryttänyt hyvän asiakaskunnan Crossfitin kautta. Niin hyvän, että vuonna 2022 flippasin mun toiminnan toisinpäin: tein 80% ajasta töitä valokuvaajana ja loput ajasta osa-aikaisena työntekijänä myyntitöitä. Aattelin sillon, et elän mun unelmaa ja tavallaan elinkin. Mut silti toinen jalka oli palkkatöiden puolella. Ihan kun liimattuna sinne sellasella liisterillä, jonka purkin kyljessä lukee "yrittäjyys on pelottavaa ja raskasta, tee töitä meille ja ole onnellinen koirankopin kokoisella mukavuusalueellasi." Yhtäkuin sivuuta sun unelmat ja elä oravanpyörässä ole hyvä.
2022 vuoden lopussa kotikaupunki vaihtu ja elämä muuttu isosti. Valokuvaus jäi ja olin jo myymässä koko kuvauskalustoa pois. Ajatus, ettei musta vaan ole tähän ja yrittäjäksi oli tajuttoman vahva ja kun omat asiakkaat jäi toiseen kaupunkiin oli älyttömän raskas ajatus alkaa luomaan kaikkea alusta uudella paikkakunnalla. Jälleen takkuiltiin omassa päässä oman intohimon kanssa. Ja nyt kun katon taaksepäin ei mulla ikimaailmassa olis ollu itseluottamusta ja varmuutta olla kokopäivänen yrittäjä vielä tuolloin, vaikka ajatus nosti päätään useasti. Palasin myyntitöihin ja oikeesti vaan kituutin itteeni vuoden verran lisää.
"tilaisuuksia ei tulis eteen jos et olis niihin valmis"
Viime maaliskuussa mut irtisanottiin sen aikasista myyntitöistä. Tulos tai ulos ja tällä kertaa se oli jälkimmäinen vaihtoehto. Työpaikka tarjosi korvaavaa työtä, mutta rehellisesti sanottuna itellä oli niin mitta täysi alasta ja sen kulttuurista, että sen 15 minuutin aikana kun asiaa palaverissa mietin, oli aika helppo sanoa heippa myyntityölle. Itkupuhelu isälle, että mitäs sitä nyt tehdään ja vastaus oli aika selkeä: "asiat järjestyy, oot sellanen tyyppi." Kaks päivää oikotien työpaikkahaku kävi kuumana ja tottakai hakusanaa "valokuvaaja" käyttäen. Mulla kävi ihan älytön tuuri. "Haetaan valokuvaajaa Helsingin tiimiin" -otsikolla oli ilmotus urheilukuvaajan paikasta. Työilmotuksessa oli myös vaihtoehtona tehdä töitä yrittäjänä yritykselle. NYT ON MUN MAHOLLISUUS, tilaisuuksia ei tulis eteen jos et olis niihin valmis -ajattelin. Lähetin tietysti samantien hakukirjeen, mut en malttanu odottaa edes tuntia kun jo soitin yhteyshenkilölle. Ja mähän sain sen duunin. JA mihin kaikkeen se mun urani tulikaan mahollistaan.
Tää kaikki vaati aikaa, paljon kokeilua sekä epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja hitto tuuria. Se, että kahden päivän sisällä mun arki kääntyy tolla tavalla oli tottakai kiinni periksiantamattomuudesta, mutta myös sattumasta. Eli kiitos kolleega, joka passasit mulle kiitoradan yrittäjän siivillä lentoon lähtöä varten ja kiitos myyntifirma, että revit ne vanhat tukkeutuneet moottorit irti jostain mun selkärangasta, joilla ei oltas muutenkaan enää pitkälle pötkitty. Tän pitikin mennä näin, ja tää on vasta alkua.
Comentários